En ole katunut avieroani hetkeäkään, joka tapahtui -90luvun alkupuolella. Me vain olimme aivan väärät ihmiset toisillemme. Onneksi saimme kolme ihanaa lasta. Sanotaan, ettei se vaihtamalla parane, mutta minulla se parani. Olen ollut oikein onnellinen ja tyytyväinen nämä viime vuodet Ystävän kanssa. En kaipaa sitä miestä vaan kaipaan sitä tunnetta, jonka voisi jakaa katsomalla lapsiamme ja varsinkin Pikkumiehen kasvua seuratessa. Vaikka Ystävälle tässä maailmassa lasten asema on kaikkein tärkeintä niin ei se ole sama asia. Se jo kertoo Ystävän lapsirakkaudesta kun joka joulu vie paikalliseen lastenkotiin rahaa ja tänään juuri kertoi, että nyt vie poikkeavasti kesärahaa lapsille. Mutta yhteinen tunne puuttuu. Ja kaikki perhejuhlat ovat vähän tylsiä kun pitää tuntea yksin juhlan tuntu. Lapset taas tuntevat juhlat omalla tavallaan. Mutta tämä on vaan tätä elämää joka pitää elää. Tänään tuntuu tältä ja huomenna taas joltakin muulta.